”Onko kaikkien lasten tulevaisuus pilalla?”

Olin keittiössä täyttämässä astianpesukonetta, kun kuopukseni juoksi luokseni kyyneleet silmissään. ”Äiti, onko kaikkien lasten tulevaisuus pilalla?” Aika raskas kysymys lauantai-iltaan. Lapset olivat katsoneet David Attenborough’n Elämä planeetallamme -dokumenttia, jossa esitettiin aika karuja faktoja ihmislajin vaikutuksesta elinympäristöönsä. Metsätyökonetta vastaan taisteleva oranki on järkyttävä näky.

Vastaus juuttui kurkkuuni ja tyydyin vain halaamaan itkevää lastani. Voinko todella sanoa vakiolauseeni: ei hätää, kaikki järjestyy? Eikö se ole suoranaista paskapuhetta? Minähän olen osa ongelmaa, vaikka olenkin jo muutoksen tielle lähtenyt. En osta halpamuotia enkä mitään muutakaan kiinakrääsää, kämpän sisäilma on alle 20 astetta, en lutraa suihkussa (lämpimässä kylläkin), pistorasiasta tulee ekoenegiaa, käytän liikkumiseen enimmäkseen jalkoja, fillaria ja julkisia, olen tuuppinut neljä ihmistä pääasiallisesti kasvissyöjiksi, kompensoinut ne kaksi Euroopan lentoa vuodessa, ruvennut ilmastokummiksi ja sijoittanut hiilipörssiin sekä vaatinut äänestyskopissa ja mielenosoituksissa vaikuttavampia ilmastotoimia. Pääsen nykyään lomalentoinenikin alle puoleen keskivertosuomalaisen lukemasta.

Vastuullisuuden keskiössä on kaksi kysymystä. Mikä riittää? Mikä on tarpeellista?

Yhtä aikaa on totta kaksi asiaa, joita käytetään toistensa vasta-argumentteina.

1. Meillä on kiire, joten mitään ”kohtuullista” ei oikeastaan enää ole. Länsimainen elämäntapa saastuttaa ja se pehmeän laskun juna meni jo ajat sitten, kiitos aktiivisten hiililobbareiden. Jokaisen vastuulla on nyt tehdä se, minkä voi.

2. Yksittäiset teot eivät riitä. Eivät nämä ole mitkään pihatalkoot, joihin voi pyytää vain vapaaehtoisia yksilöitä. Nyt tarvitaan mukaan ihan kaikki, yritykset, järjestöt, yliopistot, kaupungit, valtiot ja hiilinielut, vaikka väkisin.

Minä rimpuilen länsimaisen kuluttajan talutushihnassa. Haluan muutosta, mutta mitä minun pitää tehdä? Mitä voin tehdä? Mitä vastaan lapselle, joka kysyy, onko täällä sadan vuoden päästä vain roskaa?

Hetken nieleskeltyäni päätin puhua niin totta kuin osaan. ”Ei jos se minusta riippuu.” Kerroin, että on valtavasti ihmisiä, jotka haluavat tämän planeetan säilyvän tuleville sukupolville. Kerroin, että on poliitikkoja jotka taistelevat hävitystä vastaan. Kerroin, että tämä ei ole lasten työ vaan aikuisten.

Sinun ja minun. Naapurin sedän. Kellään ei ole vapaudu vankilasta -korttia.

Vaikuttajana voin nostaa esille niitä toimijoita, jotka jo tekevät töitä sen eteen, että ihmislaji sopeutuu uudestaan tällä pallolla elämiseen. Ja minä lupaan ostaa ja vaikuttaa vastuullisesti, koska sen voin vielä tehdä.

Julkaissut Katja

Kirjailija ja yrittäjä, joka haluaisi ajatella vastuullisuutta lähimarketin aukioloaikojen sijaan.